Ja silti mua ahdistaa kun kuulen uutisia siitä miten paljon marjoja jää metsään. Mulla ei nimittäin ole mitään ongelmaa syödä marjoja ja ne istuisivat mun syömisideologiaankin oikein kivasti. Kunhan vaan joku muu keräis. Toisaalta mua ei tietysti huvita maksaa marjoista maltaita kun niitä ois metsät pullollaan jos vaan saisi itsestään irti sen että keräis. Varsinainen dilemma vai mitä?
Joku vuosi sitten päätin alkaa selättää marjastusahdistusta vähitellen. Omaksua kokonaan uudenlaisen ajattelun aiemman asemesta kun se aiempi itsensä syyttely sekä metsän ulkopuolella ("Kyllä mun pitäis kerätä marjoja, selkä on tekosyy: katsopa missä kunnossa mummot marjojen perässä huhkii! Suunnillen pattereita vaihdellaan puskan välissä ja yhtään valitusta ei kuulu... ilmaista ruokaa metsät pullollaan, älytöntä ostaa kaupasta") että siellä metsässä ("On se onnetonta ettei aikuinen ihminen saa yhtä ämpäriä täyteen... pitäisi poimia järjestelmällisemmin, tehokkaammin, nopeammin! joku vielä tulee perässä ja itkee huonosti poimittuja puskia")... ei auta mitään! Koska lenkillä ne marjat katsovat syyttävästi ja radiossa uutistenlukija kauhistelee kuinka paljon jää hyödyntämättä ja kotona ilmaislehdessä on marjapiiraan ohje... oli pakko alkaa tehdä jotain.
Ihan ensiksi piti muuttaa omaa ajatusta. Ei ole pakko saada koko ämpäriä täyteen. Ei ole pakko suorittaa siellä metsässäkin. Ei ole pakko olla yhtä tehokas kuin mummo tai thaimaalainen marjan kerääjä. Me ei eletä pula-aikaa. Me ei kuolla nälkään vaikka en keräis marjan marjaa. Ei edes sairastuta keripukkiin! Mikä onni! Jos mummun nuoruudessa ois eletty näin yltäkylläisesti niin sekin saattai loikkia mättäältä toiselle sen kummemmin murehtimatta sitä että taakse jäi joku mustikka. Ja mun leväperäisen poiminnan jälkeen ei tartte kenenkään itkeä siitä kuinka metsästä ei löydy poimijoiden jäljiltä marjan marjaa. Eikä mun jälkeeni jää yhtään nälkään kuollutta karhua. Se on varma se.
Iso ämpäri ahdistaa. Jos on oikein huono päivä niin se pieni ämpärikin ahdistaa. Varsinkin jos sattuu kaatumaan polulla kun ämpäri on jo (huom: jo ei vasta!) puolillaan. Mulla onkin marjastuksessa mukana purkki. Eikä sekään saa ainakaan opetteluvaiheessa olla iso. Ota siis mukaan pienin purkki jonka omistat (ja jos et omista pientä niin hommaa semmoinen). Kerää se täyteen (ja iloitse ekan kerran siitä että joku asia on lopulta täynnä) ja jos poimimisintoa on vielä jäljellä niin poimi suuhun. Olen syönyt monta monta iltapalaa suoraan metsästä suihini ja monena iltana en ole viitsinyt edes kerätä siihen purkkiin (joka toimii sitten aamupalana).
Kaikkia marjoja ei ole pakko kerätä yhdestä kohtaa. Eikä kyllä ole olemassa lakia tai asetusta joka sanoisi että purkin kaikkien marjojen on pakko olla samaa lajia. Kunhan ovat syötäviä. Eli jos kiinnostus mustikoista siirtyy kesken kaiken puolukkaan niin anna palaa, elä villisti, pistä elämä risaiseksi ja kerää sekamarjoja!
Kaikkien ei myöskään ole mikään pakko kerätä juuri mustikkaa ja puolukkaa. Valikoi reilusti se marja josta tykkäät tai se jonka kerääminen tuottaa vähiten tuskaa. Minä olen keskittynyt pääasiassa keräämään kaarnikkaa eli variksen marjaa. Se on kiitollinen kerättävä, sillä meillä sitä kasvaa paljon ja se tekee paljon marjoja. Pohjois-Suomessa lajike on muuten eri kuin etelässä eli meillä marjat ovat maukkaampia kuin etelässä. Kaarnikan ravintoarvo on hyvä, se on helppo poimia ja siitä saa ihanaa hilloa ja mehua. Minua kiehtoo myös se ajatus että kerään metsästä jotain sellaista mitä moni muu ei osaa hyödyntää ollenkaan. Lähes roskamarjana pidetty kaarnikka kun on oikeasti minulle metsän mustaa kultaa.
Kaarnikka on musta (tai lähes musta) marja joka karvaa ikivihreissä varvuissa. Mustat marjat uppoavat helposti varvikon varjoihin varsinkin kun taitavat kasvaa siellä edellisen vuosikasvun rajalla. Mutta marjat kasvavat ryppäinä ja lähtevät lähes roskattomina irti kevyesti vetämällä varvusta. Eivät ole kauhean maukkaita näin, mutta jalostuvat kyllä melkoisiksi herkuiksi.
Marjoja poimiessa ei ole pakko toimia kuin kone. Voi ihan luvallisesti istahtaa alas, miettiä syntyjä syviä, vaihtaa paikkaa, leikittää koiraa tai ajatella. Minä olen miettinyt marjamättään ääressä mummoja. Kummastakin omasta on aika jättänyt ja varsinkin isän äiti yhdistyy mielessä moneen marjaherkkuun ja toisaalta juuri sinne marjastustraumojen alkulähteille. En tykkää käydä hautausmaalla muistelemassa vainajia eikä minulla ole muutenkaan siihen mitään sääntöä (en muista syntymäpäiviä, kuolinpäiviä tai muita vastaavia), mutta marjavarpujen luona ajatus kulkee usein mummoihin. Minä vietän hiljaisen hetken mieluummin marjassa ja lähetän sieltä kiitoksen marjamehureseptistä kuin että menisin haudalle. Luulen että se sopii mummoillekin aivan hyvin.
Nyt taitaa olla takana ehkä neljäs vuosi marjastuskammon selätystä ja ensimmäistä kertaa minulla on niin paljon marjoja että pystyin kokeilemaan mehun/nektarin valmistusta. Lapsuudessa ei ollut olemassa mummon kaarnikkanektaria parempaa juomista. Alkuperäinen resepti on hukkateillä joten kokeilin kahdella eri versiolla:
Kaarnikkanektari
5dl kaarnikkaa
5 dl vettä
1 dl sokeria
Keitä marjoja mehussa ja soseuta (käytin sauvasekoitinta), lisää sokeri ja kiehauta + pullota.
Tämä jäi vähän laimeaksi minusta joten vähemmän vettä ja ehkä enemmän sokeria toimisi paremmin.
Nyt tekeytymässä on myös toinen mehuversio
Variksenmarjajuoma
2,5 l kaarnikoita
0,75 l vettä
1 tl viinihappoa
sokeria
Survo marjat. Lisää vesi ja happo. Anna seistä huoneen lämmössä 1-3 vrk. Siivilöi. Lisää sokeria (sekoita kunnes sokeri sulaa) ja pullota.
Ensimmäisessä ohjeessa kiehtoi se että marjat jäävät mehuun. Muistan että mummon mehussa oli sattumia. Tosin ei ehkä noin paljoa? Toisessa taas kiehtoo se että mehua ei keitetä jolloin vitamiinien pitäisi säilyä paremmin. Jää nähtäväksi miltä tämä toinen maistuu...
Tällaiseksi mehuksi se roskamarja muuntuu. Ja on muuten hyvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti