Maailman helpoin omenapiiras (pannupulla)

Kaupassa oli ihania ihania puolalaisia omenoita. Kauniita kuin syyspäivä. Vihreitä. Punaisia. Punavihreitä. Minä en voi syödä omenoita. Paitsi kypsänä. Joten omenapiiras siinsi mielessä heti kun näin omenat. Alunperin tarkoitus oli tehdä kinuskikissan blogista bongattua piirasta, mutta tietysti siellä oli huoltokatko juuri kun piiraan himo yltyi suurimmaksi. Sitten keksin että meillä ei ole tehty aikoihin mitään mummun (äidin äiti) pannupulla -reseptillä. Ei vaikka se oli jossain vaiheessa ihan vitsi jo "ai sä olet leiponut... mitä siihen pannupullaan tällä kertaa tuli?"... Mutta kun se on niin helppo! Ei tee paljoa tiskiä. Onnistuu vaikka puoliunessa. Ainekset on kotona yleensä aina valmiina. Muuntautuu moneen ja valmistuu nopeasti!


Pannupulla (pellillinen)

6 kkp (vehnä)jauhoja
3 kkp sokeria
3 kkp (saa olla reilusti) maitoa (tai piimää, tai mehua tms)
voita vajaa kahvikupillinen (sulata mikrossa)
4tl leivinjauhetta

(+ omenaa, mantelia ja raesokeria)

päälle raesokeria, kanelisokeria, marjoja, hedelmiä...
Paistetaan 225 asteessa n. 15 minuuttia.

Tuossa siis perusohje. Mitat on ilmoitettu kahvikuppeina eli kyse on oikeastaan vaan ainesten suhteesta eikä sekään ole niin millin tarkkaa. Jauhot voi helposti vaihtaa ainakin kaurajauhoihin (testattu on ja toimii), maidon piimään (käytin tälläkin kertaa koska silloin piiraasta tulee pehmeämmän makuista) tai mehuunkin sen voi vaihtaa (jos maito ei käy) ja voin voi toki muuttaa margariiniin (myös kasvipohjaiseen). Eli tarvittaessa tästä saa munattoman, gluteenittoman ja maidottoman. Sokerinkin voi vaihtaa makeutusaineeseen tai johonkin terveellisempään sokeriin. Kaikki ainekset nakataan vaan sekaisin, mitään ei tarvi vaahdottaa tai vaivata tai nyppiä. Ja se paistuu nopeasti. Eli jos yllätysvieraat soittavat matkalta niin tämä pelastaa. Päälle voi nakata melkein mitä vaan: perinteisin versio lienee se raesokeri + kaneli ja sen lisäksi olen kokeillut mustikkaa, ananasta, nektaria jne ja nyt tosiaan päälle livahti omenaa, karkeasti rouhittua mantelia, raesokeria ja kanelia. Piiras on mehevä ja omena tuo siihen kosteutta jolloin mantelit ja raesokeri toimii mukavana kontrastina rakenteessa.

Mustaa kultaa (kaarnikkamehua) ja miten selättää marjastusahdistus

Lienee paras todeta nyt ihan heti aluksi että inhoan marjastusta. Olen siinä hidas ja epätehokas ja mua alkaa ahdistaa jos joku kutsuu mut marjastamaan. Kuulen saman tien pääni sisällä nalkuttavan äänen joka valittaa siitä etten osaa poimia marjoja tehokkaasti ja että mun jäljiltä puskat on vielä ihan täynnä ja maassakin on hyviä marjoja tallottuna. Valikoin parhaat pusikot, en jaksa kerätä yksittäisiä ja mun hermot alkaa palaa noin puolen tunnin jälkeen (se on sattumoisin myös sama aika jonka jälkeen selkä alkaa mennä pysyvästi jumiin jota saa parannella kotona viikkoja ennen kuin se on ok). Sitten haluaisin vaan kotiin vällyjen väliin juomaan kaakaota ja lukemaan hyvää kirjaa (enkä ainakaan putsaamaan ämpäritolkulla mustikkaa, puolukkaa tai mitään muutakaan). En ole koskaan keränny opintoihini rahaa marjoilla tai saanut merkittävää ruokapöydän täydennystä metsästä.

Ja silti mua ahdistaa kun kuulen uutisia siitä miten paljon marjoja jää metsään. Mulla ei nimittäin ole mitään ongelmaa syödä marjoja ja ne istuisivat mun syömisideologiaankin oikein kivasti. Kunhan vaan joku muu keräis. Toisaalta mua ei tietysti huvita maksaa marjoista maltaita kun niitä ois metsät pullollaan jos vaan saisi itsestään irti sen että keräis. Varsinainen dilemma vai mitä?

Joku vuosi sitten päätin alkaa selättää marjastusahdistusta vähitellen. Omaksua kokonaan uudenlaisen ajattelun aiemman asemesta kun se aiempi itsensä syyttely sekä metsän ulkopuolella ("Kyllä mun pitäis kerätä marjoja, selkä on tekosyy: katsopa missä kunnossa mummot marjojen perässä huhkii! Suunnillen pattereita vaihdellaan puskan välissä ja yhtään valitusta ei kuulu... ilmaista ruokaa metsät pullollaan, älytöntä ostaa kaupasta") että siellä metsässä ("On se onnetonta ettei aikuinen ihminen saa yhtä ämpäriä täyteen... pitäisi poimia järjestelmällisemmin, tehokkaammin, nopeammin! joku vielä tulee perässä ja itkee huonosti poimittuja puskia")... ei auta mitään! Koska lenkillä ne marjat katsovat syyttävästi ja radiossa uutistenlukija kauhistelee kuinka paljon jää hyödyntämättä ja kotona ilmaislehdessä on marjapiiraan ohje... oli pakko alkaa tehdä jotain.

Ihan ensiksi piti muuttaa omaa ajatusta. Ei ole pakko saada koko ämpäriä täyteen. Ei ole pakko suorittaa siellä metsässäkin. Ei ole pakko olla yhtä tehokas kuin mummo tai thaimaalainen marjan kerääjä. Me ei eletä pula-aikaa. Me ei kuolla nälkään vaikka en keräis marjan marjaa. Ei edes sairastuta keripukkiin! Mikä onni! Jos mummun nuoruudessa ois eletty näin yltäkylläisesti niin sekin saattai loikkia mättäältä toiselle sen kummemmin murehtimatta sitä että taakse jäi joku mustikka. Ja mun leväperäisen poiminnan jälkeen ei tartte kenenkään itkeä siitä kuinka metsästä ei löydy poimijoiden jäljiltä marjan marjaa. Eikä mun jälkeeni jää yhtään nälkään kuollutta karhua. Se on varma se.

Iso ämpäri ahdistaa. Jos on oikein huono päivä niin se pieni ämpärikin ahdistaa. Varsinkin jos sattuu kaatumaan polulla kun ämpäri on jo (huom: jo ei vasta!) puolillaan. Mulla onkin marjastuksessa mukana purkki. Eikä sekään saa ainakaan opetteluvaiheessa olla iso. Ota siis mukaan pienin purkki jonka omistat (ja jos et omista pientä niin hommaa semmoinen). Kerää se täyteen (ja iloitse ekan kerran siitä että joku asia on lopulta täynnä) ja jos poimimisintoa on vielä jäljellä niin poimi suuhun. Olen syönyt monta monta iltapalaa suoraan metsästä suihini ja monena iltana en ole viitsinyt edes kerätä siihen purkkiin (joka toimii sitten aamupalana).

Kaikkia marjoja ei ole pakko kerätä yhdestä kohtaa. Eikä kyllä ole olemassa lakia tai asetusta joka sanoisi että purkin kaikkien marjojen on pakko olla samaa lajia. Kunhan ovat syötäviä. Eli jos kiinnostus mustikoista siirtyy kesken kaiken puolukkaan niin anna palaa, elä villisti, pistä elämä risaiseksi ja kerää sekamarjoja!

Kaikkien ei myöskään ole mikään pakko kerätä juuri mustikkaa ja puolukkaa. Valikoi reilusti se marja josta tykkäät tai se jonka kerääminen tuottaa vähiten tuskaa. Minä olen keskittynyt pääasiassa keräämään kaarnikkaa eli variksen marjaa. Se on kiitollinen kerättävä, sillä meillä sitä kasvaa paljon ja se tekee paljon marjoja. Pohjois-Suomessa lajike on muuten eri kuin etelässä eli meillä marjat ovat maukkaampia kuin etelässä. Kaarnikan ravintoarvo on hyvä, se on helppo poimia ja siitä saa ihanaa hilloa ja mehua. Minua kiehtoo myös se ajatus että kerään metsästä jotain sellaista mitä moni muu ei osaa hyödyntää ollenkaan. Lähes roskamarjana pidetty kaarnikka kun on oikeasti minulle metsän mustaa kultaa.

Kaarnikka on musta (tai lähes musta) marja joka karvaa ikivihreissä varvuissa. Mustat marjat uppoavat helposti varvikon varjoihin varsinkin kun taitavat kasvaa siellä edellisen vuosikasvun rajalla. Mutta marjat kasvavat ryppäinä ja lähtevät lähes roskattomina irti kevyesti vetämällä varvusta. Eivät ole kauhean maukkaita näin, mutta jalostuvat kyllä melkoisiksi herkuiksi. 

Marjoja poimiessa ei ole pakko toimia kuin kone. Voi ihan luvallisesti istahtaa alas, miettiä syntyjä syviä, vaihtaa paikkaa, leikittää koiraa tai ajatella. Minä olen miettinyt marjamättään ääressä mummoja. Kummastakin omasta on aika jättänyt ja varsinkin isän äiti yhdistyy mielessä moneen marjaherkkuun ja toisaalta juuri sinne marjastustraumojen alkulähteille. En tykkää käydä hautausmaalla muistelemassa vainajia eikä minulla ole muutenkaan siihen mitään sääntöä (en muista syntymäpäiviä, kuolinpäiviä tai muita vastaavia), mutta marjavarpujen luona ajatus kulkee usein mummoihin. Minä vietän hiljaisen hetken mieluummin marjassa ja lähetän sieltä kiitoksen marjamehureseptistä kuin että menisin haudalle. Luulen että se sopii mummoillekin aivan hyvin.

Nyt taitaa olla takana ehkä neljäs vuosi marjastuskammon selätystä ja ensimmäistä kertaa minulla on niin paljon marjoja että pystyin kokeilemaan mehun/nektarin valmistusta. Lapsuudessa ei ollut olemassa mummon kaarnikkanektaria parempaa juomista. Alkuperäinen resepti on hukkateillä joten kokeilin kahdella eri versiolla:

Kaarnikkanektari
5dl kaarnikkaa
5 dl vettä
1 dl sokeria
Keitä marjoja mehussa ja soseuta (käytin sauvasekoitinta), lisää sokeri ja kiehauta + pullota.

Tämä jäi vähän laimeaksi minusta joten vähemmän vettä ja ehkä enemmän sokeria toimisi paremmin.


Nyt tekeytymässä on myös toinen mehuversio

Variksenmarjajuoma
2,5 l kaarnikoita
0,75 l vettä
1 tl viinihappoa
sokeria
Survo marjat. Lisää vesi ja happo. Anna seistä huoneen lämmössä 1-3 vrk. Siivilöi. Lisää sokeria (sekoita kunnes sokeri sulaa) ja pullota.

Ensimmäisessä ohjeessa kiehtoi se että marjat jäävät mehuun. Muistan että mummon mehussa oli sattumia. Tosin ei ehkä noin paljoa? Toisessa taas kiehtoo se että mehua ei keitetä jolloin vitamiinien pitäisi säilyä paremmin. Jää nähtäväksi miltä tämä toinen maistuu...

Tällaiseksi mehuksi se roskamarja muuntuu. Ja on muuten hyvää. 

Modernimpi kaalilaatikko

Syksy etenee, lehdet kellastuvat, sää kylmenee ja lenkillä hengitys höyrystyy ilta illalta enemmän. Minun on yhä enemmän ikävä varaavaa takkaa ja leivinuunia. Rätisevää tulta ja ajatusta siitä että ruuan voisi jättää muhimaan lenkin ajaksi. Takan lisäksi uneksin kuumista padoista (Le Creuset, Sarpaneva... jos näette silmissäni lasittuneen katseen syksyn alla niin tiedätte mistä se johtuu), täynnä olevista pakkasista, riistasta (voi kunpa saisin mieheni metsästämään!), puolukoista ja monesta muustakin mikä muistuttaa minua isoäidistä. Jättimäisistä neuleista, puikkojen kilinästä. Sellaisesta elämänrytmistä jossa edetään hitaasti ja omalla painollaan. Ajoittain hiukan kiukustun itseeni sillä toinen osa minusta (se joka on vallalla) ei todellakaan saa syksyn pimeydessä tehtyä yhtään mitään. Olen varmaan puoliksi karhu ja nyt on jo talviunen aika. Ei huvita mikään. Ruokaa on kyllä tehty ja syöty ja jopa kuvattukin. Mutta bloggaamaan asti en ole jaksanut ryhtyä. Ennen kuin ystävä osasi nurkua oikealla hetkellä. Eli tässä tulee Inna: kiitos oikein ajoitetusta potkusta takamukselle!

Syksyn viileydessä meillä on syöty kaalilaatikkoa. Tykkään siitä perinteisestäkin mummun versiosta johon tulee siirappia (meillä siihen ei koskaan ole kuulunut ohrasuurimot tms) mutta aika usein kaali päätyy modernimpaan muotoon kun sitä pataa ei ole ja kun mies alkaa nurkua kaalista jo siinä vaiheessa kun se tuodaan kotiin... 

Modernisoitu kaalilaatikko:

pieni tai vajaa keräkaali (valkokaalikin käy)

1 sipuli

(1-2 kynttä valkosipulia)

2-3 porkkanaa

400g (sika-nauta) jauhelihaa

kourallinen siemeniä (tässä kurpitsan siemeniä)

fetaa

chiliä

cajun maustetta

mustapippuria

soijaa

tilkka öljyä tai voita paistamiseen

Kuori ja pilko sipuli, valkosipuli, kaali ja porkkanat. Kuullota sipulit tilkassa öljyä ja lisää joukkoon jauheliha. Paista ja mausta lihat reilusti chilillä, cajun mausteella ja ripauksella suolaa/soijaa. Nosta lihat sivuun ja paista hetki myös kaalia ja siemeniä. Kaalia ei välttämättä tarvitse paistaa aivan kypsäksi asti vaan sen voi hyvin jättää tilaan, jossa siinä on vielä jotain purtavaakin, jolloin koko ruoka muistuttaa jonkinlaista wokkia. Isoäidin reseptit kohtaavat ulkomaailman :) Juuri ennen tarjoilua sekoitetaan lihat takaisin joukkoon ja lisätään reilusti paloiteltua fetaa. Tarkistetaan maku ja maustellaan lisää tarvittaessa. 

Ihana tuore kaali ja uusia meheviä porkkanoita... joudun aina kuorimaan yhden ylimääräisen koska napsin sen jo ruokaa laittaessa...

Kurpitsansiemeniä (Kurpitsansiemenissä on runsaasti rautaa, sinkkiä, magnesiumia ja E-vitamiinia sekä kohtuullisesti kaliumia, fosforia, kuparia ja seleeniä sekä kuitua. Lisäksi siemenissä on A- sekä B 1- ja B 2- vitamiineja)

Koska meillä mies ei suostu syömään kaalia kypsennettynä päätyy loppu osa ruuasta uuniin. Silloin lisään joukkoon kananmunan ja hiukan nestettä (tumma olut sopii hyvin) ja hauduttelen 180 asteessa niin pitkään kuin viitsin. Sen jälkeen nautiskelen laatikosta mikrolämmityksen jälkeen punaherukoiden tai puolukoiden kera miehen nurkuessa ja etsiessä kaapista muuta syötävää... 

Sadonkorjuu

Meillä ei ole peltoja tai karjaa. Ei edes puutarhaa ja pikkuisen rivaripihan yrtitkin kuolivat heti kättelyssä (huono maaperä, laiska kastelija ja innokkaat, karvaiset maistelijat). Liekö siis geeneissä vai tullut äidin maidossa, kun syksyisin mieli kääntyy sadonkorjuun puoleen? Kaipaan kaalia, pohdin porkkanaa. Kerään, pakastan, säilön. Pyrin siihen että ainakin jossain määrin meillä syötäisiin niitä aineksia jonka sesonki on parhaillaan menossa. Tosin talvella siitä kyllä joustetaan (onko minkään kotimaisen tuotteen sesonki talvella?). Syksyllä se tarkoittaa monenlaista syötävää! Ihan ensimmäiseksi tänä syksynä se tarkoitti tuoretta kaalia, porkkanaa ja sipulia. Nehän taipuisivat moneen (ja taipuivatkin) mutta aloittelin satokautta kesän lopulla grillauksen yhteydessä: coleslaw on näppärä grilliruuan kaveri, taipuu myös tortilloihin ja lisäkkeeksi monen ruuan kanssa.

Coleslaw:

pieni keräkaali tai pala isommasta

2-4 porkkanaa

1 pieni kevätsipuli tai salaattisipuli

kruunumajoneesia tai vastaavaa (+ creme fraichea)

pippuria (musta)

(fetaa ja ananasta)

Poista kaalista ja porkkanoista kannat. Kuori porkkanat ja ota kaalista ulommaiset lehdet irti. Raasta molemmat. Paloittele sipuli aivan pieneksi silpuksi. Lisää joukkoon majoneesia (itse lisäsin myös creme fraichea vähän taittamaan majoneesin kirpeyttä) sekä mausteet ja sekoita. Majoneesia pitää olla sen verran että rakenne on miellyttävä.  Sopii grillatun kanan kaveriksi tai vaikka tortilloihin.

Kaikki ainekset yhteen kulhoon ja sekoitus.

Valmis! Maku paranee, jos salaatti ehtii odottaa tovin jääkaapissa ennen syömistä (sen voi myös tehdä edellisenä päivänä valmiiksi)

Tortilloihin coleslawta, grillimaustettua kanaa ja cheddaria.

Toinen versio fajitas maustetusta jauhelihasta.

Tortillat ovat näppärää sormiruokaa, jos ne taittelee oikein. Ensin taitetaan pohja.

Ja sitten sivut. Näin täytteet eivät pääse karkaamaan.

Leipä se miehen tiellä pitää... niin ja naisen.

Hiilareiden välttely on kesän ajan sujunut kohtuullisesti. En noudata mitään älyttömän tiukkaa linjaa mutta kuitenkin siirsin pääpainoa hiilareista muuhun keväällä töiden loputtua. Olo on parempi niin. Uusien perunoiden kanssa tuli ensimmäiset sortumiset ja sitten huomasin että niistäpä ei tulekaan kipeä olo seuraavaksi päiväksi (olisiko jotain tekemistä sen kanssa että ne tosiaan ovat eri tavalla tuoreita?). Pieniä ajoittaisia lipsumisia on tullut muunkin suhteen ja marjoja ja hedelmiä olen syönyt täysin surutta koko ajan. Nyt syksyn tullen mieleen hiipi muisto lapsuudesta: oikean aidon ruisleivän tuoksu. Jotenkin se rukiin tuoksu kuuluu syksyyn (ehkä kesäkuumalla ei ole haluttu paistaa limppuja tai sitten en ole ollut niitä nuuskimassa sisällä?). Ja ei kai oikea ruisleipä voi kovin paha synti olla?

Ruisleipää siis!

Ensin tehdään juuri, jonka annetaan muhia 1-2 vuorokautta (jatkossa taikinasta napataan pala seuraavaa kertaa varten, se säilyy jääkaapissa n. pari viikkoa ja pakkasessa pidempään). Sen jälkeen lisätään jauhoja ja annetaan kohota päivän ajan. Leivotaan limpuiksi ja kohotetaan ja sitten paistellaan. Aika pitkään vievä projekti siis, mutta aktiivista työaikaa tähän ei mene paljoa! Ja lopputulos on kyllä sen väärti!


Juuri:
Reilu pala aitoon juureen tehtyä limppua/muuta leipää kuori poistettuna
(2-3 hapankorppua)
1l lämmintä vettä
ruisjauhoja

Minä keitin veden (jossain sanottiin että vesijohtovesi ei ole paras mahdollinen) ja mittasin sitten litran vettä paljuun (puinen astia olisi kuulemma parempi mutta sellaista ei tähän hätään löytynyt), palju siksi että siinä on isosti tilaa ja paljon kosketuspintaa ilman kanssa: juuri tarvitsee ilmaa kehkeytyäkseen.
En jaksanut odottaa veden jäähtymistä joten nakkasin sen pihalle jäähtymään ja keräämään sopivia villibakteeri tms kantoja itseensä. Kun vesi oli lämmintä/haaleahkoa murustin sekaan leipää ja hapankorppuja (jompi kumpi olisi varmaan riittänyt) ja lisäsin jauhoja. Jossain sanottiin että litraan vettä pitäisi laittaa kilo jauhoja ja että lopputuloksen pitäisi olla löysähkö velli. En tiedä murustinko leipää liikaa vai mikä tuli mutta sain kyllä vellin aikaiseksi paljon pienemmällä jauhomäärällä... joten laitoin jauhoja kilon pussista ehkä kolmanneksen jos sitäkään. Sekoitin hyvin jotta juuri saisi ilmaa ja peitin puuvillakankaalla. Miehen saunottua kuskasin kipon vähän jäähtyneeseen saunaan sillä ajatuksella että lämpö voisi tehdä hyvää ja saunassa ei vedä. Seuraavana päivänä juuri kupli jo vähän, mutta ei vielä riittävästi. Annoin sen olla vielä vuorokauden ja yhden yön ja kun aamulla aloin valmistaa taikinaa niin juuri kupli reippaasti ja tuoksui (kaikki muut sanovat haisi) reippaasti ruisleivälle.

Ruisjauhoja. Ostin 3kg mutta lopulta en kyllä käyttänyt kuin vähän yli yhden kokonaisen pussin... 

Etsi oikea juureen leivottu leipä. Mieluiten sellainen jossa on vaan ruista, vettä ja suolaa (on muuten helpommin sanottu kuin tehty! Tässäkin leivässä oli myös hiivaa ja muita jauhoja... siksi lisäsin sekaan pari hapankorppua)

Murenna leivät lämpimään haaleahkoon veteen

Lisää jauhoja kunnes sinulla on löysähkö velli. Vie astia kevyellä pyyhkeellä tms peitettynä vedottomaan paikkaan tekeytymään. Saa sekoittaa alussa ja välissä niin että joukkoon tulee ilmaa.

Parissa päivässä taikina alkaa kuplia voimakkaasti ja tuoksua ruisleivälle. 

Silloin on aika lisätä jauhot ja jättää taikina kohoamaan... 

Taikina:
suolaa
ruisjauhoja

Kun juuri kuplii kunnolla ja tuoksuu rukiille lisätään joukkoon suolaa (laitoin n. 1tl olisi saanut olla enemmän) ja jauhoja niin paljon kuin puisella sekoittimella sinne jaksaa sekoittaa ilman että pelkää apuvälineen katkeavan. Peitetään kankaalla työpäivän ajaksi (mulla oli kyllä melkein 12h) ja leivotaan sitten.

Limpuiksi:
Jaa taikina kolmeen osaan ja muotoile jauhojen avulla kartion mallisiksi limpuiksi (muista säästää pala juureksi seuraavaa kertaa varten!). Anna kohota 1-2h (limppu ei oikeastaan kohoa vaan laskeutuu ja levenee) liinan alla. Kaikkia ei kannata muotoilla kerralla jotta odottavat limput eivät paistamisen aikana ehdi levetä ja laskeutua liikaa. Jos leivot puisessa astiassa tai sekoitat puisella astialla taikinan niin ne voi jättää pesemättä ja antaa juuren kuivua niihin. Se elpyy kun lisätään lämmintä vettä + jauhoja. Huomaa että ruisleipä taikinaa ei missään vaiheessa tarvitse vaivata eikä siihen tarvitse (kannata!) sotkea käsiään ennen kuin leivän leipomisvaiheessa (taikina on hyvin herkkää tarttumaan joka paikkaan ja se on paljon tiukemmassa kuin muut leipätaikinat)

kartiomainen limppu odottaa uuniin pääsyä

Paistaminen: jossain oli ohje jossa käskettiin paistaa ensin 275C asteessa 15 min, sitten 250C 15 min ja sitten 20 minuuttia 225C. Paistoin yhden limpun näin ja sain siihen rapean kuoren ja pehmeän mutta kypsän sisällön... Toisaalta loput kaksi paistettiin 225-250 välissä n. 40min/limppu ja ihan hyviä niistäkin tuli. Leipä on kypsä kun se kopisee ontosti sitä pohjaan koputtaessa. Paistamisen jälkeen annetaan jäähtyä pyyhkeen tms alla (jatkaa kypsymistä siellä) ja pussitetaan vasta jäähtyneenä.

Puisia välineitä ei tarvi (= ei kannata) pestä

Valmista oikeaa ruisleipää. 

Hyvää tuli. Ja on melkein ihme kuinka vähistä aineksista tällainen leipä syntyy. Ei oikeasti tarvita kuin vettä, jauhoja ja suolaa. Oikea, aito ruisleipä ei muuta kaipaa (tosin mieleen hiipi ajatus että sopisikohan siihen nokkonen?).